Levottomat huonekalut.

2014.

Meillä nuo huonekalut tuppaavat vaihtamaan paikkaa tämän tuosta.
Ainakin joissain tiloissa. Tai siis jokaisessa tilassa vuorotellen.
No, on siinä ainakin se hyvä puoli, että eipä ehdi ihan hirveitä määriä villakoiria nurkkiin kertymään, kun raskaatkin huonekalut välillä siirtää, ja takaansa tomuttaa samalla oikein kunnolla!

Niin, tarkoitukseni oli vaihtaa ompelimon ja nukahtamon paikkaa, mutta ääneen sen lausuessani, kuulin heti innokasta pikkuväen kiljuntaa, että hekin haluavat huonejaot uusiksi. Ilmoitin heti, että huoneita on edelleenkin jaossa vain kaksi. Naperoita niihin kolme.
Tätä ennen asuivat koulupojat yhdessä isompaa huonetta, ja pikkuprinsessa yksin pienempää.

Uusi asukkaiden jako meni äkkiä, ja hyvässä yhteisymmärryksessä niin, että isoin sai oman pienemmän huoneen, ja nuorempi koululainen halusi auliisti jakaa isomman huoneen pikkuneidin kanssa. Saa nähdä miten sujuu, mutta ainakin on nyt porukan rauhallisin ja miettiväisin omassa valtakunnassaan, ja elohiiret voivat hulista kimpassa. Toivottavasti toimii näin.

Lastenhuoneet jaettuani ja kalustettuani uusiksi (siitä myöhemmin) kävin makuutilamme ja ompelunurkkauksen kimppuun. Olimme siirtäneet syksyllä nimittäin sänkymme entiseen kassaholviin, ja olin valloittanut näyteikkunan edessä olevan aulatilan ompeluksilleni. Mutta, nyt kun ommella saa miltei työkseen, niin tila näytti alvariinsa suttuiselle, ja kassaholvi täyttyi valmiista tunikoista, sekä muusta romusta. Siellä ei ollut enää nautinto huilata.

Muutoksen jälkeen kellistymme taas iltaisin näyteikkunan ääreen (asumme siis vesivahinkoevakossa vanhaa maalaispankkia), ja kassaholviin muotoutui toimiva ja kaiken sisäänsä kätkevä ompelimo emännälle. Ompelimo, jonka oven saa näppärästi kiinni, kun ompeluinspiraatio on ohitse.

Kuvia näyteikkunan ääressä olevasta valkoisesta rauhoittumispaikasta, jossa verhojen virkaa tekevät kaksi rakasta morsiuspukua.

Ensimmäistä yötä odotellessa...

Rakkautta ilmassa.

Menneenä kesänä sanoimme mieheni kanssa toisillemme "Tahdon".
Siitä ei vielä hirmuisen kauaa ole, mutta tuntuu, kuin häähumusta olisi jo vaikka kuinka ja kauan. Hymyillen juuri yksi päivä katsoin, että vielä on häistä jäljellä valkeat viirinauhat katossamme. Ja siellä saavat toistaiseksi pysyäkin, sopivat niin mukavasti, ja tuovat kepeyttä kolkkoon kattoon.

Selailin kuvia häistämme. Vihkitilaisuus oli kävelymatkan päässä kotoamme, idyllisellä rukoushuoneella. Sen jälkeen söimme pienen vierasporukan kesken kotonamme. Häät olivat ihanan intiimit, ja tunnelmaltaan rakkautta täynnä. Juuri kuten olimme suunnitelleet ja toivoneetkin!
Tässä häiden ihanaa valkeutta kuvina. (7.1.2014)